X: Asiat, joita ei vaan voi korjata…

Olen tässä 21 vuoden aikana tehnyt paljon asioita, jotka mä haluaisin korjata, tehdä toisin ja toivoa et tulevaisuus olis paljon valoisampi. Se on vain mahdoton tehtävä. Monet näistä asioista olen saanut anteeksi, mutta en kuitenkaan pysty antamaan niitä itselleni anteeksi. Se on mahdotonta, koska mul on huono itsetunto, ja jotkut tapahtumat ja ihmiset muistuttavat niistä edelleen. Tapahtumat eivät voi asialle mitään, mutta kukaan ihmisistä ei edes tunnu tajuavan, että kuinka helvetisti se sattuu, ku mä joudun kelaamaan samoi asioita yhtenään uusiks. Tuntuu, kuin se olis kohtalon ivaa tai jotain.

Mä en voi sille mitään, että ne asiat on tapahtunu, koska mä en pääse ajassa taaksepäin. Ajoittain mua oikeesti rassaa, et mä en pysty antamaan itselleni anteeksi, mutta mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä sen asian eteen, et pystyisin antamaan itselleni anteeks. Mun luonne ei kuitenkaan salli mun itsetunnon parantamista, koska lopulta se johtais siihen et musta tulis se itsevarma idiootti jonka roolia mä esitän. Sen jälkeen kaikki pitäis mua itserakkaana kusipäänä ja lopulta se johtais siihen et mä olisin yksin. Nykyään mä viihdyn kyl paremmin yksin, koska silloin mun ei tartte käydä niitä asioita läpi, jotka on mulle vaikeita. Kaverit ei ees huomaa miten mä reagoin, ku ne tekee jotai joka muistuttaa mua jostain, tai muistelee jotain menneit mitä mä oon tehny. Ne vaa sanoo ”älä nyt oo tollanen” eikä oo sillee ”mikä sulle tuli?” tai vastaavaa. Mä ihmettelen et mihin ne oikeet ystävät on hävinny. Tosin, eipä mulla sellasia oo täs Keraval ku ehkä yks.

Ensimmäisenä näistä asioista, joille mä en oikeasti voinu yhtään mitään ja joka ei riippunu musta, tai jostain mitä mä oon tehny, voisin mainita koulukiusaamisen, jota mä jouduin kestämään eri muodoissa ekasta luokasta lähtien. Sehän ei koskaan oo kiva kokemus, mut se on sit vaikuttanu muhun sil taval etten ees tunne itteäni. Tuntuu kuin en olis koskaan tuntenutkaan. Nykyään mä en tiedä kuka mä olen, olenko mä oma itseni, vai peilikuva siitä, mitä ulkomaailma haluaa mun olevan. Viimeset 4 vuotta ainakin mul on aina ollu joku rooli päällä, koska musta tuntuu et mä oon onnistunu skippaamaan sen kohdan mun elämästä, jolloin etsitään sitä omaa identiteettiä. Mulla on nimi, mutta ei elämää. Olen toisinsanoen hukassa. Käyn töissä, ryssin omat ihmissuhteeni sen takia, koska mä hämmennyn lopulta siinä kohtaa ku pitäs tietää kuka mä oon. Vähän hankalaa tosin, ku esittäny aina jotain roolia. Ja tunnen ainaki 2 ihmistä jotka väittävät tuntevansa mut. Ongelmana vaan on se, et nää kyseiset henkilöt ei tunne ku yhden mun rooleista. Miten siinä vaiheessa voi sanoa tuntevansa mut?

Toisena on sitten nää mun virheet, mitä on tullu tehtyä. Ja niitähän on pitkä litania. Niistä mä en viitsi kovinkaan yksityiskohtaisesti kertoa, mutta sanottakoon näin, että niihin liittyy väkivaltaista käytöstä naisia kohtaan, ja muuta niin hävettävää, että oon yrittäny kolmesti riistää hengen iteltäni. Seuraavaks varmaan joku kysyy, ”miksi?”… Vastaus: koska kukaan ei pysty auttamaan mua. Mä olen vissiin ikuisesti hukassa. Mä oon oikeasti yllättyny, jos mä joku päivä löydän sen ihmisen näiden roolien keskeltä, joka mä oikeasti olen. Tällä hetkellä suuret todennäköisyydet ovat, että mä en tunne itseäni edes kuolinvuoteellani, en löydä itelleni koskaan vaimoa, enkä tuu saamaan jälkikasvua.

Ensimmäinen askel itteni tuntemiseen vois tietenkin olla, et antaisin itelleni anteeks sen, et oon käyttäytyny väkivaltaisesti naisia kohtaan, ku oon kuitenkin saanu sen anteeks jo niiltä naisilta. Toivotonta? Ehkä. Sit toinen vois olla, et pääsisin yli siitä, et mua on kiusattu koulussa. Se on todellakin toivotonta, koska mua kiusataan tavallaan edelleen. Haukutaan ”läpällä”, heitellään tavaroilla ”läpällä”, ja kutsutaan sellasella lempinimellä, josta mä en tykkää. Miksi mä en sano tai tee mitään vastaan? Koska mä oon väsyny siihen et mua ei kuunnella. Mun pitäs hakata kaikki teholle ennen ku ne uskois. Se taas on mahdotonta, koska fyysisesti mä en pärjää käytännössä muille ku itteeni pienemmille ja heikommille. Toisekseen, mä en ole väkivallan kannalla. Muahan nyt on pitkin mun nuoruutta heitelty ku jotain koripalloa, mut mä oon sit vastannu siihen poliisin kautta. Ja mut on kasvatettu silleen, et väkivalta ei ole ratkaisu.

Toinen askel… No. Sitä en vielä tiedä.